АЛЕКСАНДР ДЕМЬЯНОВ
Maahanmuuttajille / Русским в Финляндии
Elämän kautta laulaen / С песней по жизни
Очень и очень личное:
Финские стихи / Suomalaisia runoja
Представленные здесь стихи отобраны в совершенно случайном порядке, могут не отражать (а могут отражать) мои вкусы, и не являются релевантыми для получения представления о финской поэзи, как вообще, так и современной.
И тем не менее...
Seula
Olkoot mullat keveät muistin valon päällä,
olkoon aika tyhjä etten kasvojesi kirkkautta unohtaisi.
En katso sitä, mitä jää, revityistä verkoistako
kalan tunnistaisi? Pois kaikki! Kaikki menköön!
Pois uskollisuus, kaikki, muistiinpanot, kirjaanviennit,
mielikuvat, mitat, aikakirjat, pois itse tyhjä aika!
Tuossa mies vannoo uskollisuutta ja hoitaa hautoja,
että sillä rakkauden todistaisi. Minä vien kaatopaikalle
hautakukkia ja joka askeleella vannon petturuutta,
uskottomaksi itseni teen vaivalla enkä silti voi sinua haudata.
Totuus on raskain. Alimmas se painuu, syvimmälle.
Turhuuksien turhuus on kaikki mitä näkyviin jää –
sanot, että olet koonnut aarteita, valehtelet –
kadoksiin vajonneet aarteet kokosivat sinut.
Pois kaikki! Kaikki menköön! Pois itse tyhjä aika!
Seula on armotta puhdistettava, että sen aukoista
valo voisi esiin tulvia.
(Teoksesta Leikkilauluja!, WSOY 2006)
Herään ja uskon olevani taivaassa.
Kaikki on valkoista.
Jumalaa ei näy, mutta portin luona valkoinen naapuri
lapioi lunta.
Minne värit joutuivat?
Missä on vihreä maailmani, punainen uneni,
keltainen petos?
Huumori joka oli mustaa? Harmaa turva?
Miten rakastinkaan bluesin sinistä!
Katan itselleni aamiaispöydän ja katselen varpusten
ruokailua lintulaudalla.
Suljen silmät ja koetan muistaa miltä
elävä maailma näytti.
En näe mitään, ehkä silmäni ovat rikki.
Istun valkoiseen autooni ja ajan valkoista
viivaa niin pitkään kuin sitä riittää.
Sisäpihan ruusuille pyryää lunta.
En ottanut mukaan saappaita enkä kaulaliinaa, selailen
kirjoja, en tiedä mitä tehdä kaikella valolla!
Te ette hyväksyisi näitä värejä.
Tämä on liikaa, Andrei Arsenjevitš,
kaikkea on liikaa!
Siivet te vaihdoitte ilmapalloon. Se oli avuton
köysistä ja riekaleista kyhätty luomus, muistan sen hyvin.
Ennen minulla oli kaikkea, enkä muistanut. On vaikea
pysyä asiassa. On vaikea pysyä asiassa.
Toivottavasti voin palata. Toivottavasti voin palata siipien
periaatteeseen. Oli miten oli: viime yönä pakkanen
säilöi ruusutarhan. ”Vyöhyke on vyöhyke, vyöhyke on elämä,
jonka läpi kulkiessaan ihminen joko murtuu
tai kestää. Se, kestääkö ihminen,
riippuu hänen omanarvontunnostaan” Täällä
jänis oli vähällä loikkia sisään Säätiön eteiseen,
lunta vasten kirjava: jäniksen almanakka näyttää lokakuuta.
Teillä tuntuu olevan aika hankala luonne,
ja on mahdollista, ettei tämä Teitä lainkaan kiinnosta.
Toisaalta Te itsekin valitatte aika usein.
Minä kirjoitan, koska Te olette kuollut, ja koska heräsin
keväällä Benidormissa kadunvarren hotellissa ihanaan
korkeaan viserrykseen. Ei pidä pyytää anteeksi koko ajan, ei pidä
kiittää koko ajan, pitää kyllä kiittää. Mälaren kuin lyijyä
tuolla alhaalla. Muu on valkoista ja punaista.
Noita
Minä olen noita.
Vaviskaa minun edessäni, oi ihmiset.
Kun minä nostan lumotun sauvani,
tottelee minua kaikki maailmassa.
Katsokaa!
Siellä, missä äsken kohosivat kiviset muurinne,
pauhaavat nyt valtameren mainingit
pirstoutuen koralliriuttaan.
Ja kalpean ikkunan takana
huojuvat intohimoiset palmut,
ja pimeydessä hiipivät pantterit pehmein tassuin.
Minä olen noita!
Kuuletko, ruumiini, olet noidan ruumis,
eikä noita voi kärsiä.
Jännity, murtuva ruumiini,
taikasauva on sytyttävä sinut ihnihekkiin.
Sillä noita ei voi sairastaa.
Hän voi vain kohottaa lumotun sauvansa
tai kuolla.
1932
Minulla on ruohonsyöjän silmät,
ne kavahtavat jokaista kuolemaa.
Aamuisin nuolen kastetta kivien pinnoilta,
haistan pihkan ja männyn kaarnan.
Öisin juoksen halki riitteisen maan
puutarhaan, sinun ikkunasi alle.
Minulla on kohiseva kaula,
musta veri ja uuttera sydän,
hengitys joka sulattaa jään.
Ruohonkorsilta ja raparperinlehdiltä
pyyhin pois kuoleman kalvon.
(Из книги "Jäätikön ääri", Tammi 2007)
Matkalla kaiken aikaa. Lähiöjuna Vaasasta Jyväskylään
on myöhässä kaksikymmentä minuuttia. Ruumis
kiskoilla. Lähiöjuna Vaasasta Jyväskylään on peruutettu.
Sataa rakeita maan perkeleesti.
Asema on myynnissä. Verhot heilahtavat.
Kuka perii odotussalin kaappikellon raksutuksen?
Mennyt aika. Odottamattoman vaihdevian vuoksi
Tampereelle matkustaville on järjestetty taksikuljetus
Haapamäen asemalta. Ähtärin aseman matkustavaisia
pyydetään ystävällisesti käyttämään aseman varastosta
löytyviä resiinoita Haapamäelle saakka.
Haapamäeltä tilataksi vie Tampereen suuntaan
matkustavaiset minne ikinä tahdotte.
Jyväskylään aikoville Ratahallitus
on järjestänyt Keuruulla mahdollisuuden
tutustua Einari Vuorelan kotimuseoon.
(Teoksesta Veden paino, Palladium 2008)
Maailman köyhät kuolevat kuin koirat. Siinä sitä
evankeliumia. Jeesustelijat rokkaavat temppeleissä
huvihuoneissa tuomasmessuavat. Pultsari jäätyy
torsoksi Ratinan sillan alla. Kuvanveistäjä saa
aihion tunnistettuaan ystävän ruumiin. Kaikki on
käyttökelpoista. Romutaide. Roskataide. Tyhjäsilmäinen
runoilija suutelee barbia. Näin se menee. Turha lähetellä
liittäreitä krokotiilinkyyneleitä. Tunteita kloonataan.
Jäähallissa evankelista laatii lopunajan skenaariota.
Hallelujah! Olen moukka mutta olen kuullut tämän
biisin. Oksettaa, suruttaa. Ilmestyskirja. Kristallivirta.
Hiljaisuudess’ yön arolla kuoli ratsumies. Sotavanki
Nikolailta ammuttiin antautuessa peukalo. Hyvin renki
tahkosi yhdeksällä sormella. Viholliselle antautunut
puna-armeijalainen ammutaan, luki sotilaspassissa.
Nikolai söi maitoperunoita pirtin pöydässä Pihlajaveden
Rantalassa siinä kuin isäntä ja emäntä. Niin oli Nikolai
uskollinen arolle, että ammuttiin. Nauraen houkutteli
sotapakolaisen perunasäkkiin ja pyöritti pyöritti
maailma mukana pyöri avaruus järvellä huusi kaakkuri ja
poika nauroi nauroi oli onnellinen silloin Nikolai
(Teoksesta Lintu korvassa, Enostone 2004)
minä rakastan sinua
niinkuin vierasta maata
kalliota ja siltaa
niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta
minä kävelen sinua kohti maailmassa
ilmakehien alla
kahden valon välistä
minun ajatukseni joka veistetty ja sinua
1962
Punahilkka
Valoverhokangas, yön harva vallitus
kurottaa huoneesta perään
Käärii kasvot kadulle, nuoruuden unet tahmeisiin papereihin.
Pilvipouta jähmettyy ympärillä, näillä askelilla matkalla talven pataan,
sotketuksi hirven jalkoihin, särjen keitetyt silmät päähän.
Liikennevalot hehkuvat
kasvoille nostettujen käsien läpi,
käännymme kulmista kiiltävät hampaat esillä, yliajettuina
kun kita käy, rakkaus syntyy.
Kovat tiet hiovat koiran kynnet, aamuyöt kauniit tavat
taas kaduimme, kirjat kastuivat, nimet unohtuivat,
ikävän peräpeili johdattaa laumaa, yhtäkin ihmistä.
Taas puhuimme käheiksi,
suut ripustettu kuivumaan
lakanoiden sekaan, lupausten pyykki oransseilla naruilla,
laatikoissa hiekka hääkakkuina,
lapset palautettu elokuussa
Ja talojen ja kettinkikeinujen tarhasta
tunkeudumme aukean viimaan,
autoon takaovista, leppien ja kuusten ja marjojen sekaan
Siellä otamme vielä haluamamme,
sutta niskasta,
vastakkaisissa nahoissa veri sakkaa karvoiksi ja hampaiksi
väärin kootut sadut kulkevat pihasta toiseen,
lukkoa tapaillaan varovasti pimeästä.
(Из книги "Kylmä rintama", Savukeidas 2006)
Использование материалов с этого сайта допускается только с разрешения автора.